Rakensimme ensimmäisen jokilauttamme Vilnassa, Liettuassa, kesällä 2004. Mukanamme ei ollut ainuttakaan työkalua, karttaa, suunnitelmaa tai veneilyvarustetta - ainoastaan kamerat, kattila ja muutama vaate. Telakan sijainti aivan Vilnan keskustan tuntumassa houkutteli katselijoita ja päänpyörittelijöitä paikalle. Jatäkasan alkaessa muistuttaa jokilauttaa osa sivustaseuraajista ryhtyi tarjoamaan apuaan. Alus sai muotonsa sita mukaa, kun materiaalia löytyi korttelien sisäpihoilta ja roskalaatikoista: runko rakentui jätelaudasta ja kellukkeiksi keräsimme toistatuhatta tyhjää muovipulloa. Innostuneet lapset kantoivat kourakaupalla vääntyneitä rautanauloja, joita suorimme ja hakkasimme aluksen kylkiin.

Vesillelasku paljasti valittömasti joen suvereenin mahdin. Menetimme maston ensimmäisissä kuohuissa ja huomasimme kyvyttömyytemme kamppailla virtauksen voimaa vastaan. Oli pakko antautua veden vietäväksi ja yrittaa ohjata kömpelöä lauttaa raskailla airoilla, sauvalla tai tarpeen tullen vedestäkäsin työntämallä. Joen mutkitteleva kulku vei meidät ihmeelliseen maailmaan; kauan sitten unohdetun kulkureitin äärelle sisämaasta Itämerelle.

Ajelehdimme kahdeksan päivää virtauksen vaihtelevalla nopeudella, pitkin meille tuntemattomia vesiä. Sivuutimme kaupunkien ruohottuneet selkämykset, rannasta kohoavat vanhat metsät, vehreät rantatormät lukuisine lintuineen ja kuljimme halki uhkaavasti kohisevien virtapaikkojen ja ajatusta vahvemman hiljaisuuden. Iltaisin laskimme maihin yöpymään.Viimeinen rantautuminen tapahtui 350 kilometrin matkan jalkeen Smalininkain kylän liepeillä, Kaliningradin alueen rajalla, joen muutuessa Liettuan ja Venäjän rajajoeksi.

Joen usein verkkainen vauhti antoi tilaa mietteille, mutta myös meditatiiviselle hetkessä olemisen kokemiselle. Lautan kannella, etäällä tehokkuusyhteiskunnan logiikasta, syntyi pohdintoja muun muassa kierrätyksen mahdollisuuksista, vaihtoehtoisista matkustamisen muodoista ja mielikuvituksesta vastavoimana kulutukselle.
Henkilökohtaisesti prosessissa oli tarkeää, etta tuon reilut kolme viikkoa taide muistutti eräänlaisen haikeuden värittämänä elamää, jossa asiat voisivat olla paremmin.

Jokimatkan voimakkaat kokemukset ovat toimineet emotionaalisena pohjana molempien myöhemmälle taiteelliselle työlle. Viimeisten vuosien ajan tutkimusmatkat ovat jatkuneet, milloin Onegan niemimaan metsissä ja pirteissä, milloin mannerta halkovilla kinttupoluilla Brysselista Istanbuliin.

Esilla olevat teokset ovat dokumentti lautan rakentamisesta ja jokimatkasta. Ne pyrkivat valokuvan keinoin mahdottomaan; välittämään katsojalle matkalla olleiden kokemuksia ja tunnelmia.

------

Teemu Takatalon(s. 1979) taide koostuu monitaiteellisista matkustus- ja prosessiteoksista seka taiteellisista tutkimusmatkoista. Arkipäivän politiikka ja vaihtoehtoiset tavat elää ovat tyypillisiä aiheita hänen utoopis-dokumentaariseksi luonnehtimille teoksilleen. Takatalo on perustanut taiteellis-tieteellisen kaupunkitutkimusyksikön Urbaanin tutkimusmatkailun keskuksen ja työskennellyt yhdessa valokuvaaja Tommi
Taipaleen kanssa The Floating Residence project:in parissa Liettuassa 2004 ja Sakasassa 2006. Viimeisen vuoden ajan Takatalo on kävellyt Brysselista Istanbuliin kollegansa Raila Knuuttilan kanssa.

Teemu Takatalon taidetta on ollut esillä muutamissa yksityisnäyttelyissä seka useissa yhteisnäyttelyissä ja
videotaidetapahtumissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

------